Pääkirjoitus

Yksinäisyys koskettaa kaikenikäisiä lapsia ja nuoria. Yksinäisyys voi alkaa jo päiväkodissa, jossa se ilmenee usein leikkien ulkopuolelle jättämisenä. Alakoulussa yksinäistä ei kutsuta syntymäpäiväjuhliin, eikä huolita pariksi ryhmätöihin. Välitunnilla yksinjääminen korostuu, kun kaikki muut näyttävät kuuluvan johonkin porukkaan. Nuorelle, jonka kehitysvaiheeseen kuuluu vähittäinen irtautuminen vanhempien vaikutuspiiristä, voivat viikonloput ja kesälomat yksin ilman kaveria olla yhtä painajaista.

Mannerheimin Lastensuojeluliiton tutkimuksen mukaan lapset salaavat usein yksinäisyytensä vanhemmiltaan. Vanhemman uteluihin: ”oletko yksinäinen, kun olet aina illat kotona”, nuori saattaa vastata viihtyvänsä hyvin yksikseen. Yksinäisyyteen liittyy vahva kokemus kelpaamattomuudesta ja siksi sen tunnustaminen tuntuu tuskalliselta. Sanomattakin on selvää, että yksinäisyys murentaa lapsen tai nuoren kehittyvää itsetuntoa ja omanarvontuntoa.

Avioliiton kivijalka on sitoutuminen. Se merkitsee tahdon valintaa sitoutua toiseen ihmiseen myötä- ja vastoinkäymisissä. Kun sitoudun toiseen ihmiseen, en enää pälyile ympärilleni, josko jostakin löytyisi parempi vaihtoehto. Perheiden ABC+ -lehdessä on vuoden aikana käyty läpi Parisuhteen palikat -taloa palikka kerrallaan alkaen sitoutumisesta ja päättyen rakkauteen.

Tunnet varmaan sanonnan: Pienet lapset pienet murheet, isot lapset ­isot murheet. Kun lapset ovat pieniä, vanhemmat voivat merkittävästi vaikuttaa heidän elinpiirinsä. Lapsia on helppo suojella haitallisilta vaikutuksilta. Lasten kasvaessa heidän elinpiirinsä laajenee ja vanhempien vaikuttamismahdollisuudet kapenevat. Siinä mielessä askarruttavien asioiden määrä kasvaa. Huolia riittää kuitenkin kaikissa ikävaiheissa, eivätkä ne lopu lasten aikuistuessa.

Törmäsin alkuvuodesta pienten lasten äitien huolikeskusteluun Kaksplus –lehden nettisivun keskustelupalstalla. Siellä eräs äiti kyseli muilta vanhemmilta, luottavatko he siihen, että asiat sujuvat ja järjestyvät vai potevatko he lapsiin liittyviä huolipuuskia. Keskustelun käynnistäjä kertoi olevansa huolissaan päiväkoti-ikäisistä lapsistaan, jotka olivat päiväkodissa äidin hallintapiirin ulottumattomissa. Moni äiti intoutui jakamaan huoliaan. Niitä tuntui riittävän. Lapsiin liittyvät huolet ovat moninaisia:

Muistat kuin eilisen päivän esikoisen syntymän ja pian hän onkin jo omaan kämppään muuttava nuori opiskelija. Kysyt ihmetellen: Mihin ne vuodet oikein kuluivat?

Yhtäkkiä sitä huomaa, että siitä on jo monta vuotta, kun viimeksi on käynyt lapsen kanssa leikkipuistossa. Kukaan perheenjäsenistä ei myöskään enää hingu hampurilaispaikan tai matkustajalaivan pallomereen. Prinsessamekot on jo aikaa sitten laitettu kiertoon, puhumattakaan potista ja muoviammeista. Useimmista leluistakin on jo luovuttu. Kerran niin tarpeelliset esineet ovat aikaa sitten jääneet tarpeettomiksi. Siitäkin on jo aikaa, kun on ostanut omin päin vaatteita nyt teini-ikäänsä eläville tyttärille. Kokemuksesta on vihdoin oppinut, että valinnat epäonnistuvat joka tapauksessa ja seurauksena on kaapintäytettä, johon kukaan ei koske. Matkoillakin selvitään nykyään kevyemmällä varustuksella, kun auton takakonttiin ei tarvitse mahduttaa lastenvaunuja ja matkasänkyjä. Monta vuotta ehdittiin niitä meidänkin kolmilapsisessa perheessämme kuljettaa. Jostain syystä takakontti on kyllä edelleenkin melko täynnä tavaraa, kun koko perhe lähtee reissuun.

Musiikkiopiston vanhempaininfossa opiston rehtori kiteytti vanhempien tehtävän lapsen musiikkiharrastuksen tukemisessa: kuljeta, kustanna ja kehu. Rehtorin mukaan neuvominen ja ojentaminen eivät ole musiikinharrastajan vanhempien vaan soiton opettajan tehtäviä.

Kuskin hommat ovat monille vanhemmille tuttuja. Milloin pitää kuljettaa jälkikasvua kouluun, kavereille, urheilukentille tai musiikkiopistoon. Toki lasten kasvaessa kuljettaminen vähentyy, kun lapset oppivat itse kulkemaan paikasta toiseen. Meidän perheessä eletään vielä sitä vaihetta, jolloin kuljettaminen on jokapäiväistä.